maanantai 14. joulukuuta 2015

Mitä meille kuuluu nykyään?

Hyvää, eipä juuri valittamista. Elämä rullaa eteenpäin, poneille kuuluu hyvää. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt katsomassa blogia. Ainoat käyntini bloggerissa on olleet sitä, kun olen lueskellut hiljentynyttä listaa seuraamieni blogien uusista postauksista. En selvästikään ole ainut aktiivinen bloggaaja, jonka innostus hiipui.

Ajan kuluminen on niin hassua, mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua tässä reilu vuoden aikana. Tai miten sen nyt ottaa, onhan blogi ollut todella hiljainen jo viimeiset pari vuotta. Viime tammikuussa pääsin haluamaani jatko-opiskelupaikkaan Tikkurilaan, ja nyt lokakuussa muutin Keravalle. 10 minuutin junamatka tuntuu luksukselta viime keväisen Hämeenlinnasta ravaamisen jälkeen. Ponit ovat edelleen ylläpidossa ja voivat hyvin. Käymme edelleen katsomassa niitä aina kun ehdimme, vaikka nykyään matka onkin pidempi. Edelleen haaveissa on vielä saada ne omaan pihaan, mutta aika näyttää mitä tapahtuu. Kimbelläkin tulee ikää 23 vuotta ensi kesäkuussa, eikö ole hullua? Se on aina ollut niin adhd-poni, etten ikinä ole käsittänyt sen oikeasti olevan niin mummo.


Jotenkin fiilis on tosi haikea, kun alkaa muistelemaan poniaikoja. Olen oikeasti saanut viettää niin mahtavan lapsuuden ja teini-ajan ettei tosikaan. Ja tuntuu että nytkin elämässä menee niin hyvin, ettei voi kun hymyillä. Ikävä poneja on totta kai, mutta aina tuttuja otuksia voi mennä paijaamaan.

Mulla ei ole jakaa teille uusia kuvia, sillä jotenkin silloin kun poneja käy katsomassa tuntuu tärkeämmältä oikeasti nauttia siitä hetkestä, eikä koko ajan katsoa ponia kameran linssin takaa. 


Nyt tuntuu jotenkin todella tyhmältä, ei edes tekisi mieli julkaista tätä postausta. Miettikää, ette ole kuulleet meistä mitään yli vuoteen, ollaan vaan kadottu ilman mitään selityksiä. Tavallaan olen siitä pahoillani, olisi ehkä ollut parempi lopettaa bloggaaminen selkeästi sanomalla heipat, eikä häntä koipien välissä hävitä muutamin epäsäännöllisin postauksin, Elämäntilanne vaan on nykyään niin eri, kun sillon teininä kun bloggaamisen aloitti. Mulla ei vaan suoraan sanottuna enää ole aikaa tai kiinnostusta bloggaamiseen, se into on vuosien saatossa hiipunut pois. Nykyään elämästä vie aikaa eri asiat, ja tilanteet muuttuvat. Välillä mielessäni on käynyt, että haluaisin aloittaa bloggaamisen uudelleen. Tiedän kuitenkin, ettei minulla loppupeleissä riittäisi kiinnostus siihen. En jaksaisi istua tunteja koneella kirjoittamassa postauksia tai muokkaamalla kuvia, se ei vaan ole mun juttu enää. Blogin lukijakunta on tipahtanut, ja tilastoja selatessani ei juuri kukaan enää käy täällä. Onko täällä enää ketään, joka olisi seurannut blogia pitkään?

Pää lyö ihan tyhjää kun yritän kirjoittaa jotain, miten olen ikinä ylipäätään saanut tänne yhtäkään fiksua lausetta (haha en varmaan ookkaan..). Mulla ei vaan oikein ole mitään, mitä teille kertoa. Sen haluan ehkä sanoa, että kiitos teille kaikille lukijoille jotka vuosien varrella jaksoitte meidän juttuja seurata ja kivasti kommentoida, tuskinpa ikinä vain itselle olisi tällaista päiväkirjaa jaksanut kirjoittaa. Bloggaaminen oli hauskaa, silloin kun siitä vielä nautti ja kirjoittaminen ja kuvaaminen tuli luonnostaan eikä mikään tuntunut pakkopullalta. Oli hienoa saada mahdollisuus kirjoittaa ihmisille, joita kiinnosti ponien kuulumiset ja jotka jaksoivat blogia seurata.


Siitä kyllä haaveilen, että vielä joskus pääsisin kertomaan, kuinka ponit tulisivat takaisin. Ehkä se on seuraava kerta kun kuulette meistä, ehkä ei. Aika näyttää.

Kiitos kuitenkin kuluneista vuosista ja hyvää joulua jokaiselle!
<3: I&K&T&R

perjantai 15. elokuuta 2014

Liinassa juoksuttamista

Tää ei nyt kyllä sen kummempaa analysointia vaadi. Olkoon kunnon kuvapostauksen vuoro! Viime kerralla (taisi olla kesän vika lämmin päivä) käytiin ulkoiluttamassa kameraa ja juoksuttamassa poneja pellolla liinassa.




















Kivaa oli kuten varmaan näkyi. x) Poneilla riitti virtaa, vaikka ruoho olikin pieni häiriötekiä.

Ja takaisin tallille 
Poneilla on tosi kiva tarha! Sopivan iso pihattoineen, vähäisine ruohoineen ja puineen. (Pääse Ruffekin kivasti hinkkaamaan harjaansa..)

tiistai 12. elokuuta 2014

Selityksen velkaa

Alkukeväästä vielä kuvittelin, että joo kyllä minä tän blogin tästä vielä henkiin herätän. Oli suuret visiot uudesta ulkoasusta ja nimenvaihdosta, aktiivisesta postailusta ja blogiin panostuksesta. Nooh, mitäänhän ei loppujen lopuksi tapahtunut. Oon koko kesän aktiivisesti käynyt bloggerissa, lukenut muiden blogeja ja silmäillyt omaa. Monia postauksia olen yrittänyt aloittaa, mutta kaikki on jäänyt kesken. Teksti ei vaan kulje, nytkin kirjoittaminen on hirmu vaikeaa. Olisihan se tosi kiva vielä jaksaa aktiivisesti blogata, olihan tää superkiva harrastus aikoinaan. Tuntuu, että nyt kun pahin innostus on ollut takana jo yli vuoden, ei se enää palaa takaisin. Tai no mistäs sen tietää. Pidetään siis tulevaisuus blogin suhteen avoinna, en vanno lopettavani ja sulkevani blogia, mutta en myöskään lupaile turhaan seuraavaa postausta. Kirjoittelen jos fiilis on sellainen, en halua ottaa tästä turhaa stressiä tai päänvaivaa. Bloggaaminen on mun elämässä jäänyt jo taka-alalle, enkä voi kyllä muuta kun kiittää lukijoita. Ilman teitä ja ihania kommenttejanne en varmasti olisi selvinnyt edes näin pitkälle.



Ponit ne yhä viettää leppoisaa elämää ylläpitokodissa. Nyt on jo pitkän aikaa ollut varmaa, etteivät ne enää palaa takaisin kotiin. Tiia on jo muuttanut kauemmas, eikä täällä ole kenelläkään aikaa tai mahdollisuuksia niiden pitoon. En olisi ikinä ennen uskonut "luopuvani" poneista, mutta jotenkin hiljalleen, ilman että sitä edes huomaa, ne on vaan poissa. Aluksi tyhjä tarha oli jotenkin shokki, mutta silloin ajateltiin ponien olevan poissa vaan vähän aikaa. Nyt kun tallia tyhjentelee viimeisistä riimuista ja loimista, on fiilis haikea muttei kuitenkaan niin surullinen. Jotenkin kaikki on muuttunut niin hitaasti, ettei ajatus elämästä ilman ponskeja tunnu niin vieraalta. Eiväthän ne ole poissa, niitä voi koska vaan mennä moikkaamaan. Ylläpitäjät ovat siitä supertyyppejä, ettei meidän edes tarvitse ilmoittaa tulostamme, senkun vaan ajelemme puolen tunnin matkan, haemme tutut karvapallot tarhasta ja lähdemme lenkille. 
Mulla on kyllä hirmu ikävä poniaikaa, sillä täällä jokainen tie ja polku muistuttaa otuksista. Yksi hassu tekijä on myös sää ja vuodenaika. Ihan mikä tahansa ilma onkin, siitä tulee aina mieleen ponit ja mitä milläkin säällä tehtiin. Tulee niin paljon muistoja mieleen. Oikeastaan kaikki muistuttaa poneista, tajusin sen juuri kääntäessäni katseeni ruudusta ja tuijottavani muovipulloa. Se taisi olla viimeinen temppu minkä Kimbelle opetin, pitämään muovipulloa suussa. 


Meillä ei myöskään ole kummallakaan tällä hetkellä varaa pitää poneja vuokrapaikalla missään, joten ylläpito on ainut vaihtoehto. Ainut, mikä mua vähän huolettaa, on se että saavatko ponit tarpeeksi liikuntaa. Ollaan vähän pohdittu sellaista, että josko niille saisi sinne "vuokraajan". Pari innokasta heppatyttöä, jotka kävisi niitä taluttelemassa ja ratsastelemassa. Mua vaan siinä huolettaa vastuukysymykset, mitä jos ponit pääsee karkuun ja juoksee maantielle? Mitäs jos käy vahinko ja poni taittaa pellolla jalkansa? Jos ratsastaja tippuu ja pahimmasa tapauksessa vaikka halvaantuu? Kuka kaiken korvaa, kuka on vastuussa? Kyllähän nuokin asiat saisi kirjallisilla sopimuksilla sovittua, mutta silti... Ja millä kukaan pääsee ponien luo, asuvat kuitenkin niin syrjässä. Niin hankalaa että huhhuh. Nykyisessä paikassa kuitenkin kaikki muu on niin hyvin, ettei mahdollisesti parin liikutuskerran uupuminen riitä siihen, että poneja alettaisiin taas siirtää. Siitä tulisi ihan turhaa stressiä eläinparoille, joille muutto vuosi sitten oli jo järkytys. 






Nyt fiilistelyt sikseen! Muutama päivä sitten iski pikkainen postauskuume, ja sain raahattua kameran mukaan lopelle. Julkaisen sen postauksen heti kun saan kuvat editoitua, saatte vihdoin tietää että mitä poneille kuuluu. :) 

Loppuun vielä vaihtoehtoista loppukesän lukemista teille, näitä Kimbe&Ruffe-blogi suosittelee: 

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kuvia ja kuulumisia

Oon lomalla, koulu on ohi, eikä töitä ole vieläkään. Ja siltikään en vaan saa aikaiseksi kirjoittaa. Toivon tosiaan, että innostus palaa! Musta on muutenkin tullut ihan helvetin laiska, tuntuu etten saa mitään tehtyä. Kaikki hommat jää puoli tiehen, mikäli mitään edes jaksaa aloittaa. Esimerkiksi blogin ulkoasu olisi sellainen projekti..

(Pe 4.4.)
Tänään harjailtiin ponit kunnolla ja lähdettiin taluttelemaan niitä. Haluttiin hieman tutkia maastoja, jotka vaikuttaa ihan kivoilta. Kimpalle laitoin suitset varmuuden vuoksi, koska ajattelin sillä olevan pöllöenergiaa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä poni oli ihmeen laiska. Ei yhtään sellainen energiapommi mitä yleensä.
Ja kerrankin sään suosiessa, kuvia tuli otettua urakalla.



Ruffekin on ihan hyvässä kunnossa vuoden aikaan nähden. Orillahan on ollut tapana keväisin menettää massaa. Vähän lihaksetonhan se on, mutta eipä ne lihakset itsestään kasva..



Voisi ehkä tuoda liinat mukana, niin ei tarvitsis narussa pyörittää. :') Pellolla tosin oltiinkin vain hetki, että saatiin vähän kuvia teillekin näytille!
Parina päivänä Ruffe oli kuulemma tullut langoista läpi, ja löytynyt aamulla pihalta seisoskelemasta hölmistyneenä. Silloin aidassa ei ollut sähköä, koska ponit olivat tulleet toimeen hyvin ilmankin. Nyt sähkö jouduttiin palauttamaan, ja ponit taas kammoksuvat aitaa.









Temput sujuu vielä ihan ok, mitä nyt esimerkiksi maassa ja istumisessa paikallaan pysymisessä on ongelmia. Poni ei malta olla paikallaan, vaan on heti nousemassa ylös. Tänään se malttoi jonkin aikaa istuskella, mutta harjoitusta tarvittaisiin taas.



Yksi uusi metsätie bongattiin lenkillä, pituutta ehkä kilometri ja päässä se tekee vain silmukan. Kärryillä varmasti ihan kiva ajaa! Käveltiin ja juostiin se ympäri.
Kimbekin on muuten pysynyt siistinä, turkki ei ole läheskään niin paha tai kiharainen mitä joskus.






Ruffen etutukka on kyllä jokakertainen naurunaihe. Tuppo se vaan kasvaa pituuttaan ja tuuhenee, hirveällä nopeudella! Miettikääpä, kesällähän sillä ei ollut etutukkaa ollenkaan. Kohta se taas varmaan roikkuu turvalla asti, eikä poni nää eteensä. :')


 Ja varmin kevään merkki! Ruffen (enemmän tai vähemmän) epätoivoiset yritykset.


Harmi, ettei Kinspua kiinnosta.


Ruffe jää jälkeen haistelemaan jotain, ja sitten hirveällä spurtilla muu porukka kiinni!


Ja mehän juostaan vaan karkuun muahahah.

Eipä muuta tällä kertaa. Tällaista kuvapainotteista postausta taas, kun en oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Enkä nyt muutenkaan tiedä, kiinnostaako ketään niin yksityiskohtaisesti tietää kaikkea? Kuvat kuitenkin kertoo pääasiat. Ehkä sitä voisi yrittää joskus panostaa vähän syvempäänkin tekstiin, eikä aina kertoa kaikkia niin pintapuolisesti ja päiväkirjamaisesti. Ei ketään kiinnostaisi mielipidepostaukset? Aiheita saa heitellä! :)
Koitetaan mennä taas moikkaaman poneja ensi tai sitä seuraavalla viikolla. Mulla olisi vähän haaveissa saada Kimbelle ratsastajakin selkään tässä joku kerta. Mutta täytyy nyt katsella, ponilla kun on niin kehno kunto, ettei sillä kuitenkaan voisi mennä kauaa.